Noin 3 vuotta sitten aloin pystyä treenaamaan jo perinteistä hiihtoa ja nopeasti tajusinkin, että sisimmältään olin edelleenkin urheilija, vaikka huippukunto olikin kaukana. Urheilijaksi ryhtyminen ei ollut kuitenkaan helppoa. Minulla oli hyvä työpaikka ja riittävästi terveyttä naatiskella elämästä esim. joukkuepelien muodossa. Miksi siis enään urheilla?
Noin vuosi sitten tein lopullisen päätökseni eli päätin urheilla lenkkeilyn sijaan. Yhdeksän vuotta oli opettanut nöyryttää, vahvistanut itsetuntoa, mutta ennen kaikkea olin saanut uskallusta elää ilman epäonnistumisen pelkoa. Tämän vuoksi päätinkin aloittaa elää kuin huippuhiihtäjä. Se minä olin sisimmältään aina ollut ja nyt minulla oli tilaisuus elää se todeksi. Tätä päätöstä on nyt reilu vuosi maiskuteltu eikä taakse ole tarvinnut vilkuilla. Kesätreenit ovat sujuneet hienosti ja edessä on mielenkiintoinen treenisyksy, mutta edelleenkin pyrin muistuttamaan itsenä siitä miksi urheilen? En voittaakseni vaan elääkseni.
Kauneinta elämässä ei ole kiilto vaan ne jäljet, jotka kertovat elämästä. |