Talvi mielessä

Viime blogi päättyi mustikoiden etsimiseen, joka ei tänä vuonna kovin vaikeata ollutkaan. Mennyt viikko olikin metsäreissujen ja salitreenien myötä melkoista menoa. Mikäs oli kyllä mennessä, kun hyttysistä ei ollut tietoakaan ja kun kroppakaan ei juuri poimimisesta juminut. Viikko piti kyllä päättää kunnon tasurilenkkiin, jossa poltettiin vähän karstoja ja valmistauduttiin samalla kesän kolmanteen tehojaksoon.  Lenkki (50km) sisälsi neljä kuuden minuutin vetoa maksimivauhdilla. Palautus vetojen välillä oli noin kolme minuuttia. Samalla testattiin vähän suoristuskykyä kesken kovan harjoittelun. Hyvä meno jopa yllätti vähän ja irtiottokyky (max. syke 193) kertoi alkukesän harjoittelun tehonneen mainiosti.

Mikäs sitä näissä olosuhteissa.

Majuri (poimuri) päiväunilla.

Laatu kohdillaan vai?

Marjakavereiden eväät.

Joka arvokisoissa urheilijat jaetaan onnistujiin ja epäonnistujiin. Lehdet ovat täynnä juttuja siitä, miksi suomalaiset eivät veny huippusuorituksiin. Totuus on kuitenkin monesti paljon monimutkaisempi. Kuinka moni oli edes terve kisahetkellä? Ennemmin voisi kysyä sitä, kestikö pää kun omat ennätykset piti murskata kenenkään tietämättä ja kuulematta? Itseäni on jopa yllättänyt se, kuinka paljon itsensä piiskaaminen huipputreeneihin vaatii. Keskittyminen on paljon enemmän kuin vain hiljentymistä ennen kisasuoritusta. Omalla kohdallani kaikki lähtee siitä, että kovimpien treenijaksojen aikana kaikki ylimääräiset menot ja häritsevät tekijät pyritään minimoimaan. Tämän jälkeen panostetaan lihashuoltoon, välinehuoltoon, lepäämiseen ja tankkaukseen niin hyvin, että voittamisen nälkä on maksimissaan. Ilman kunnon keskittymistä tunne veisi liikaa ja järki unohtuisi. Tällöin vauhdinjako, epäonni, sää tai muu häiriötekijä voisi pilata tärkeän harjoituksen. Urheilijan arki ja glamour on hyvin usein aika kaukana toisistaan.